lauantai 9. huhtikuuta 2016

Liftaten Ukrainasta Moldovaan 24.3. - 3.4.

Päivä 1
Huh, reissu jännittää vähän. Tuntuu hassulta, yleensä reissuun lähtiessä ei oikein edes tunnu siltä, että on lähdössä reissuun vaan homman tajuaa vasta aikaisintaan lentokoneessa, että nyt mennään oikeesti. No, matkan luonne onkin tällä kertaa vähän erilainen!

Niin, mistä on kyse? Huikeasta ideasta, jolla toteuttaa useampi matkaunelma kerralla: vierailla Tshernobylissä ja liftata ulkomailla. Lähdemme reissuun hyvän ystäväni Tiitin kanssa, jonka kanssa meillä on jo aika reippaastikin liftaushistoriaa takana. Tiitin poikaystävä Miki on Moldovassa vaihdossa, joten hommahan meneeki  näppärästi: lennämme Kiovaan, josta käymme Tshernobylissä ja lähdemme liftaamaan Ukrainan läpi Moldovaan Chisinauhun. Majoittumiset on määrä hoitaa pääasiassa couchsurfaamalla. Lisäksi Chisinausta aiomme käydä Transnistriassa, josta lisää myöhemmin.

Liftausreissun hengessä päätettiin ottaa peukalokyydit jo heti Tampereelta lähtien!
  • Kyyti 1: Tampereella Lempääläntien varresta n. viiden minuutin liftauksen jälkeen; mahtavalta keski-ikäiseltä, puheliaalta naiselta Toijalan abc-asemalle asti.
  • Kyyti 2: Toinen kyyti saapui hurjan seitsemän minuutin odottelun jälkeen. Tiiti pusertui kahden turvaistuimen väliin takapenkille, minä etupenkille. Nuori ja mukava yrittäjänainen heitti meidät Helsinkiin asti.
Perillä Helsingissä pääsimme Tiitin kaverin vanhempien luokse nukkumaan. Sopivasti heilläkin lähti aamulla samoihin aikoihin lento, ja pääsimmekin loisimaan heidän taksissaankin lentoasemalle.
Kiovassa! Kylmä!
Päivä 2
Riian kautta Kiovaan, lentokentällä Hryvnioita (jestas, mikä rahayksikkö - ryyni taipui suuhumme moista kirjainsolmua paremmin) taskuun ja keskustaan. Olimme etukäteen löytäneet couchsurfing-hostiksemme Mishan, jonka luokse pääsimme vasta usean tunnin jälkeen. Söimme hyvin, kiertelimme paikkoja, totuttauduimme slaavien ynseyteen ja palelimme. Lämpö ei paljoa plussan puolella ollut ja tuuli oli kylmä. Massiivista betonia hämmästyttävän monine kulmineen oli paljon ja kaikkialla. Voi neuvostoarkkitehtuuri.

  • Majoitus 1: Mishan asunto oli suuri ja rupuinen, mutta silti viihtyisä. Huonekaluja ei ollut paljoakaan ja nekin vähät näyttivät mummon hylkäämiltä. Jääkaappia ei ollut ja liesi toimi kaasulla, samoin lämmin vesi. 
Istuimme alas keittiön lattialle matalan pöydän ympärille maistelemaan paikallista olutta ja syömään kulttuuriherkkua, borssikeittoa. Jos vielä olisi vodkaa ollut, ei olis varmaan enää syvemmälle slaavilaisuuteen voinut sukeltaa. Paikalle tuli myös Mishan kaveri Sergei - vietimme iltaa porukalla keskustellen. Misha itse lähti sairaan äitinsä luokse nukkumaan, Sergei jäi asuntoon yöpymään kanssamme. 

Päivä 3
Heräsimme aikaisin Mishan lattialta, toivotimme Sergeille huomenet ja lähdimme päärautatieasemaa kohti. Nappasimme aamupalaa ja hyppäsimme Tšernobylin reissun bussiimme.

Tšernobylin (Чернобыль) ydinvoimalaonnettomuus tapahtui 26.4.1986 - aika tarkkaan 30 vuotta sitten siis. Kyseessä on maailmanhistorian vakavin ydinvoimalaonnettomuus, joka johtui ilmeisesti sekä kyseisen reaktorityypin epävakaudesta, että inhimillisistä virheistä ja suoranaisista sääntöjen noudattamattomuudesta. Neuvostoliitolle tyypillisen rationaalisen ajattelukyvyn heikohkouden vuoksi hommasta tiedottaminen meni vähän puihin, eikä asiaa meinattu aluksi oikein myöntääkään. Tapausta on paha referoida kovinkaan tehokkaati, ystävämme Wikipedia kertoo jutusta lisää!
Zalissya
Tšernobylin 30v -juhlapäivä kolkutteli kuukauden päästä ja juhlahumun kunniaksi porukkaa on nyt liikkeellä ihan mittavasti - meidän bussissamme oli meidän lisäksi 37 turistia, kaksi opasta ja kuski. Ihmismäärä toki syö tunnelmaa, mutta ei liikaa. Luonnon valtaamaa aavemaista maisemaa ei muutama ihminen kuitenkaan kovinkaan asutetun näköiseksi muuta. Sää onneksi suosi!

Matkalla katselimme jotain onnettomuudesta kertovaa dokumenttia. 30 kilometrin päässä oli alueelle ensimmäinen aita. Näytimme passimme ja vartijat tarkastivat listasta, että meillä on lupa tulla alueelle. Alueella liikkuminen on tosiaan hyvin rajattua, eikä ilman lupia tai esimerkiksi päihtyneenä ole alueelle mitään asiaa.
Tervetuloa Tshernobyliin!
Ensimmäinen varsinainen pysähdyspaikkamme oli Zalissya -kylä. Kylässä asui viimeinen paluumuuttaja vielä joulukuussa, jolloin tämä lähes 80-vuotias rouva menehtyi ja kylä jäi täysin autioksi. Luonto oli jo kylän täysin vallannut, eikä kyseisen rouvan talon ulkopuolella näyttänyt kukaan vuosikymmeniin käyneenkään - toki taloista oli esimerkiksi sähköjohdot yms. rahanarvoiset materiaalit käyty repimässä talteen.

Tšernobylin kylässä asui ennen onnettomuutta n. 14 000 asukasta. Onnettomuuden jälkeen osa alkuperäisistä asukkaista on nyt muuttanut kylään takaisin, riskit huomioiden. Alaikäiset eivät kylässä vieläkään saa tosin asua.

Seuraava pysähdyspaikkamme oli Neuvostoliiton Duga (Дуга) -tutka, "venäläinen tikka". Kyseessä on valtava, n. 150m korkea ja 450m leveä antennirakennelma, jolla oli tarkoitus havaita mannertenvälisten ohjusten laukaisu. Tikka-nimitys tuli antennien aiheuttamasta radiohäiriöäänestä Euroopan alueella.
Duga. Opas kertoi, että mikäli rakennelma kaatuisi, aiheuttaisi se niin kovan maanjäristyksen, että Tsernobylin nykyinen sarkofagi sortuisi.
10 kilometrin säteellä oli toinen raja, jossa oli taas pakollinen pysähdys. Pysähdyimme syömään (Tšernobylin ulkopuolelta tuotua...) borssikeittoa, luultavastikanaa, salaattia, outoa pullaa ja kuivaa leipää. Ennen syömään pääsyä meidän piti kulkea säteilydetektorien kautta, tarkistaaksemme, ettei säteilevää materiaalia kulkeudu mukanamme ruokalatiloihin.

Itse tuhoutunutta ydinvoimalaa, reaktoria n:o 4 pääsimme katsomaan yllättävänkin läheltä: parinsadan metrin päästä. Geigermittarit huusivat hurjasti. Onnettomuuden jälkeen reaktorin ympärille rakennettiin sarkofagi, jonka tarkoituksena oli pitää säteily reaktorin sisällä. Tämä oli kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu, eikä se enää pidä - siinä on jo reikiä ja säteilyä pääsee karkuun. Uutta suojakuorta alettiin rakentaa vuonna 2010 ja nyt aletaan olla jo loppusuoralla. Suojakuori rakennetaan reaktorin vieressä, josta se valmistuttuaan työnnetään raiteita pitkin reaktorin päälle - todennäköisesti tämän vuoden aikana, vaikkakin rakentaminen on jo nyt viivästynyt.
Itse pääpaholainen, reaktori nelonen
Tuhoutuneen reaktorin edessä oli tapauskelle rakennettu muistomerkki. Lähistöllä sijaitsee reaktorit, mukaanlukien edelleen keskeneräiset vitonen ja kutonen. Jäähdytysaltaassa huhun mukaan kasvaa valtavia kissakaloja, joita onnetar ei meidän tällä kertaa suonut näkevän.
Prypjat
Prypjat (При́п'ять) oli viimeinen kohteemme. Kaupunki rakennettiin nopeasti 1970-luvulla samaan aikaan ydinvoimalan kanssa, lähinnä ydinvoimalan työntekijöiden perheiden asuinpaikaksi. Kaupungin kaikki n. 50 000 asukasta evakuoitiin nopeasti, eikä kaupungissa asu nykyään ketään. Suuret betoniset rakennukset ränsistyvät ränsistymistään ja luonto on jo vallannut alueen hyvinkin tehokkaasti. Metsässä kävellessämme huomasimmekin olevamme keskellä stadionia. Huh, paljon ehtii 30 vuodessa tapahtua. Kävimme muutamassa rakennuksessa sisällä, katsomassa esimerkiksi koulua ja uimahallia.

Alueelta poistuttaessamme pääsimme taas halaamaan säteilydetektoreja sekä 10km, että 30km - rajalla. Matkalla takaisin Kiovaan laitoin Mishalle viestiä, että käymme syömässä ja tulemme kämpille - vastauksena tulikin, että meille on ruoka valmiina odottamassa. Mahtavaa! Sergei oli tehnyt meille herkullista lihaa ja perunamuussia. Söimme myös sairaan hyvää savustettua juustoa, joka oli palmikoitu letille. Ja kyllä muuten uni maistuu aikaisen heräämisen, pitkän päivän ja hyvän illallisen jälkeen - vaikka lattialla nukuimmekin.





Päivä 4
Jes, tänään vihdoin pääsee liftaamaan! Pyysimme edellisiltana Mishaa kirjoittamaan meille kyltin - kyrillisiä aakkosia, kun emme itse hallitse ja netistä merkit kopioimalla ois voinut tulla vähän turhan epäselviä harakanvarpaita. Pyysimme Mishaa myös kirjoittamaan meille lapulle venäjäksi kirjeen, jossa mainitsemme olevamme suomalaisia opiskelijoita ja että tarvitsemme maksutta kyydin seuraavaan kohteeseemme. Olemme kuulleet huhuja, että varsinkin Ukrainassa liftaajilta saatetaan pyytää rahaa, ja tässä onkin helppo keino kavuta kielimuurin yli esittämään asiamme kelle vain paikallisista. Venäjän kieli ei nyt toki ajankohtaisten sattumusten vuoksi ole alueella ihan suurinta huutoa, mutta kuulemma meiltä sitä siedetään, koska olemme selvästi ulkomaalaisia. Venäjänkielinen lappu on kuitenkin kätevin, sillä sitä ymmärretään myös Moldovassa.
Zhytomyriin kyyti pian tänne mulle hetinyt kiitos!
Huristelimme metrolla Zhytomyriin (Житомир) vievän tien varteen ja aloitimme liftaamisen. Alkuun tilanne vaikutti mahtavalta - aurinko paistoi ja elämä hymyili. Parin minuutin päästä epäilys alkoi kalvaa - entä jos emme saakaan kyytiä? Tuulikin oli yllättävän kylmä ja tie oli niin vilkkaasti liikennöity, että pysähtyminen on vaikeaa ja ei varmaan koskaan päästä kyy --- kas, auto pysähtyi. Kokonaista seitsemän minuuttia siihen menikin!

  • Kyyti 3: Ukrainalainen Serg. Omistaa autonrengasliikkeen ja tuo renkaita maahan Tsekistä ja Slovakiasta. Tykkää suomalaisesta musiikista ja on asunut joskus Puolassa. Osaa englantia välttävästi, mutta onneksi ajaessa on hyvä näpyttää asiat Google Translateen ja kaikki sanottava tulee sanotuksi. Tahtoi matkalla tarjota kupit kahvia! Matkalla Vinnytsiaan tyttärensä luokse.

Meillä oli tarkoituksena tänään tosiaan matkata Zhytomyriin ja jatkaa seuraavana aamuna matkaa Vinnytsiaan (Вінниця). Kuskimme kuitenkin heitti ilmoille idean, että mitä jos menisimmekin hänen kyydissään sinne asti. No, Zhytomyristä ei oltu vielä hostia saatu, eikä sinne oltu mitään kummempaa suunniteltukaan, joten miksipä ei. Zhytomyriin asti tie oli aika hyvässä kunnossa; oli kyseessä kuitenkin yksi koko Eurooppaa halkovista valtateistä. Heti päätieltä Vinnytsian tielle poikettuamme tiet huononivat merkittävästi, pomppuja riitti.
Vinnytsian keskustan vesitorni. Ja kaveri.
Perille päästyämme tiemme erkanivat ja menimme syömään. Hurjan lämmin päivä ja kaupunki vaikutti erittäin viihtyisältä! Wikipedian mukaan asukkaita on runsaat 370 000, mutta läheskään niin suurelta kaupunki ei tuntunut. Neuvostoliittolaisuus näkyi edelleen patsaiden ja muistomerkkien muodossa, mutta yhtä rumia ja valtavia betonikolosseja täällä ei kuitenkaan enää näkynyt.

Menimme syömään ja samalla yritimme kiivaasti löytää hostia - ja meitä onnistikin, jopa kaksi ihmistä suostui näinkin lyhyellä varoitusajalla majoittamaan meidät. Valitsimme Dmytron aikalailla siksi, että hän vaikutti olevan meistä enemmän innoissaan.

  • Majoitus 2: Dmytron asunnosta löytyi kaksi suurta huonetta, kylppäri, vessa ja keittiö. Huonekalut kuin mummolassa, valtavasti tavaroita, vanhoja kirjoja yms. Kissa. Olohuoneen pöydällä toimiva varsijousi ja siellä-täällä erinäisiä vanhoja sodanaikaisia esineitä. Majoitus vuodesohvalla.

Kiertelimme Dmytron kanssa kaupunkia illan ajan - hän näytti meille paikkoja ja hienoja katumaalauksia, kävimme syömässä, maistoimme paikallista olutta ja hunaja-chili-vodkaa, joista paikalliset tuntuvat olevan aika ylpeitä. Myös Dmytro tuntui olevan innostunut suomalaisesta kulttuurista, varsinkin musiikista. Kaikessa ekstroverttiydessämme emme kuitenkaan sopineet kuulemma ihan suomalaiseen stereotypiaan - ja hyvä niin. :)

Päivä 5
Aamulla matka taas jatkuu - tänään tarkoituksena päätyä jo Moldovaan. Menimme ratikalla pääteasemalle, Moldovaa kohti vievän tien varteen. Kyltissä luki Moldova kyrillisillä (молдова) ja liftasimme tien varressa ehkä puoli tuntia. Odotellessamme eteemme pysähtyi ruma keski-ikäinen mies hienossa autossaan. Nonverbaalisin viestein pyysimme häneltä kyytiä, mutta vastaukseksi saimme vain ruttuista naamaa. Hetkeä myöhemmin poliisit tulivat paikalle ja sakottivat, ilmeisesti vammaseen paikkaan pysähtymisestä - hah, oikein hälle. Yritimme saada myös poliisikyytiä, mutta sekään ei onnistunut. Poliisit olivat kuitenkin oikein mukavia ja tulivat kyselemään, että mihin olemme matkalla.

Kyytiä ei kuulunut, dyykkasimme lisää pahvia ja kirjoitimme toiseen kylttiin M21 - tien numeron, jota pitkin pääsisimme rajalle. Taas aikaa kuluu. Menee ehkä noin toiset puoli tuntia, kun kyytimme viimein pysähtyy.


  • Kyyti 4: Runsaasti keskivartalo-onnea kerännyt mies. Voimakasääninen ja puhelias, kuitenkin englantia sanaakaan taitamaton. Saatiin kuitenkin sumplittua kyyti vähän matkaa eteenpäin. 
Hyppäsimme paskakotteron kyytiin ja yritimme laittaa turvavöitä kiinni. Rikki. No, ei mahda mitään. Katsoin navigaattorista, että saapuisimme perille n. puolessa tunnissa. Äijä painoi nastan lautaan, rupesi huudattamaan kansanmusiikkia ja ohitteli hurjasti muita autoilijoita automme pomppiessa kuoppaisella tiellä hurjana - kuinkahan kovaa oikein menemme?! Kas, mittari näyttää nollaa. Perille pääsimme vartissa. Ukko hyppäs autosta pihalle ja pysäytti pari autoa ja kysyi meille kyytiä eteenpäin. Jatkokyytiä ei saatu, mutta olipa kokemus. Huikea tyyppi.
  • Kyyti 5: Sopivanmittaisen evästauon jälkeen ehkä vajaassa puolessa tunnissa saatu kyyti pieneen tankkirekkaan. Kuskilla n. puolet hampaista kultaisia. Autossa kuuma. Kuski polttaa sisällä ja suusta ei taivu englantia sanankaan vertaa. Jotain se kuitenkin välillä sanoo, huutaen vihaisen kuuloisena.

Mohyliv-Podil's'kyi

Kyyti saatiin Mohyliv-Podil's'kyihin (Могилі́в-Поді́льський), rajakaupunkiin. Kävelimme parin kilometrin päähän rajalle pysähtyen matkalla ihmettelemään panssarivaunu-muistomerkkiä. Dnestr-joen yli näkyi jo Moldovaan, Euroopan köyhimpään maahan.

Olimme hieman skeptisiä, pääsisimmekö kävellen rajan yli - olimme nimittäin kuulleet huhua että se ei olisi mahdollista. Yrittänyttä ei laiteta ja kokeileminen maksaa vain vaivan. Onnistuihan se! Ukrainan päässä homma sujui sutjakasti, vaikka vähän ihmetteleväisen näköisiä rajavartijat olivatkin. Sillan yli ja Moldovan raja-asemalle. Siellä hommaan tuhraantui tovi jos toinenkin: rajavartia katsoi passini jok'ikisen aukeaman pariin kertaan läpi. Paljain silmin, UV-valossa ja suurennuslasilla, samalla tietokoneelta jotain tarkistellen. Vaikutti siltä, ettei hän tahtonut uskoa, että se olisi aito. Ei taida rajaa kovin usein ulkomaalaiset ylittää. Leimasimen kuivuudestakin päätellen, passista juuri ja juuri erottaa, että siihen leima lyötiin.

Maan vaihtumisen huomaa samantien - ja pääasiassa positiivisessa mielessä, heh. Tekstistä saa selvää, kun kyrilliset kirjaimet jäivät Ukrainan puolelle. Kansa ei ole enää slaaveja ja ihmiset osaavat taas hymyillä. Ihmiset tuijottivat meitä sekä Ukrainassa että Moldovassa, mutta Moldovassa tunsi itsensä tervetulleeksi, tuijotukseen liittyi hymy ja utelias pilke silmäkulmassa. Ukrainassa ihmiset tuntuivat lähinnä möllöttävän, että kukas tuo on ja mitä se täällä tekee.

Sit pitäis saada rahaa. Kas, rahanvaihto onkin ihan vieressä. Ja löytää paikallinen SIM-kortti. Oho, heti seuraavassa rakennuksessa. Kiertelimme hetken pikkuruista kylää, istahdimme portaikolle syömään eväitä ja jatkoimme liftaamista. Kyyti saatiin muutamassa minuutissa.

  • Kyyti 6: Kaksi maanviljelijän oloista miestä, jälleen vailla kielitaitoa. Ymmärsivät kyllä, mihin tahdoimme ja tarjosivat kyydin ilmeisesti kotipaikkansa tienoille, Dondușeniin.

Luulimme, että meidät tiputetaan ison tien varteen, mutta päädyimmekin Dondușenin kylään. Ajattelimme, että toinen kyydissäolijoista tiputetaan sinne ja jatkamme matkaa - mutta paikalle tulikin kuskin vaimo, joka osasi puhua muutaman sanan englantia. Nauroimme kaikki porukassa hurjasti tilanteelle, kun kukaan ei oikein ymmärtänyt toisiaan ja yritimme selittää tilannettamme. Nainen soitti ystävälleen, joka puhui englantia. Selitimme puhelimessa, että liftaamme Bălțiin, ja että tahtoisimme kyydin jonkun tien varteen. Kuski ja nainen selittivät, että voivat heittää meidät bussiasemalle, tajuamatta intoamme liftaamiseen. Kuitenkin saimme lopulta selitettyä että tahdomme matkata liftaten ja saimmekin kyydin hyvään paikkaan tien varteen. Kylästä poistuimme hiljaa ajaen ja kuski tööttäili vastaantulijoille - taisimme olla epätavallinen näky siinäkin kylässä. :)
  • Kyyti 7: Kukas tää olikaan...? Joku kielitaidoton ja hiljainen mies ilmeisesti, tällä matkalla tuli keskityttyä väsyneenä lähinnä huikeisiin mäkisiin peltomaisemiin, eikä kuski niinkään jäänyt mieleen.
Bălțiin pääsimme loppupäivästä, ruokaa ja heti. Ahmimistuokion jälkeen lähdimme etsimään yösijaa. Nyt ei jaksettu nähdä vaivaa Couchsurfing-paikan etsimiselle, ja päätimme mennä hotelliin. Google mapsista löytyi Hostel -maininta, joka olikin kaupungin yliopiston asuntola. Opiskelijat kuitenkin neuvoivat meidät hotellille. 
  • Majoitus 3: Hotellihuoneista valittiin toki halvin, mihinkäs sitä suihkua muka tarvitaan. Pistorasioitakin oli vain kaksi ja tarvetta kolmelle: kännykät ja lämmitin. Vähän tuli yöllä viileä.
Päivä 6
Aamupalaa! Tilattiin molemmille cafe americano, joka outokahveista eniten ehkä kahvia muistuttaa. Tarjoilija sanoo, ettei onnistu. Ai no voi harmi, otan jotain muuta. No Tiiti sai kuitenkin americanonsa ja mä sain jotain ihme mujua. Mutta ah ja voih kuinka hyvää caesar-salaattia! Mutta tuntuupas tämä kana vähän raa-alta. No ei kai sentään, ihan hyvää se on. Vai hetkinen, tuntuu tää kyllä oikeesti vähän epänormaalilta. Oho, raakaahan se. Perse. No en jaksa valittaa kuitenkaan. Oho, onpas tämä kahvi pahaa. Valitin ruuasta tarjoilijalle ja lihava kokki tuli hetkeksi seisomaan pöydän viereen suu auki. Tarjoilija pahoitteli. Ei hyvityksiä. Höh.

Salmonellakanan ateriointi aikaansai muutaman psykosomaattisen mahanpyörähdyksen, joita obsessiivisen tarkasti havainnoituani olin varma että kohta muuten lentää ripuli ja lujaa. Eilisiltana saatiin ajatus, että venytetään matkaa vielä sen verran, että käydään tänään vielä Rîbnițassa. No öö juu tota, ei. Suorinta tietä vaan Chișinăuhun nyt!

Käveltiin tien varteen ja yllätykseksemme siellä olikin joku paikallinenkin mies liftailemassa. Tällä kertaa liftasimme hieman pidempään, ehkä kolmisen varttia.

  • Kyyti 8: Samaa sarjaa edellisen kanssa: ei erityisen mieleenpainuva.
Viimeinen liftauspaikka keskellä maaseutua, 120km Chișinăusta. Kas, taas joku paikallinenkin tuli liftaamaan. Auto pysähtyi nopeasti, täti pomppasi kyytiin. kuski huikkasi myös meidät kyytiin. Täällä päin liftaamista harrastetaankin selvästi enemmän. Paikallisilla näyttää myös olevan tapana täällä maksaa kyydeistä pieni korvaus.
  • Kyyti 9: Bisnesmies puku päällä hienossa autossaan. Oli aivan hiljaa pitkän aikaa, kunnes jossain vaiheessa alkoi puhumaan vähän huonoa englantia - hän oli ilmeisesti vasta alkanut opiskelemaan kieltä, eikä vielä oikein osannut muita, kuin alkeisenglannin "where are you from?" ja "how are you?" -kategorian lausahdukset.

Täti matkasi vain kymmenisen kilsaa, me saimme kyydin Chișinăuhun ja kuski heitti meidät ihan Mikin talolle asti, mahtavaa! Tämä ilta menikin porukalla hengatessa ja hyvin syödessä.

Liftaus sujui mielestäni erittäin hyvin ja oli aivan mahtava kokemus. Kyydit saatiin tosi hyvin, eikä kukaan kuskeista tuntunut mitenkään uhkaavilta - tekisi mieli jopa väittää, että ihan turvallista tämä on. Ehdottomasti tahdon jatkossakin päästä matkustamaan ulkomaille liftaten.
  • Majoitus 4: Tiitin vaihdossa olevan poikaystävän, Mikin, asunto. Leveä vuodesohva ja lämmin suihku. Täydellistä.
Päivä 7

Parlamenttitalon edessä mellakoitiin. Vielä on jäljellä muutama teltta.
Ștefan cel Mare - ehkä ainoa hallitsija, joka on tehnyt Moldovalle hyvää.
Vaikka Moldovalaisia viinejä ei juuri tuodakaan Suomeen, on kyseessä silti erittäin suuri viinintuottajamaa: maailman kaksi suurinta viinikellariakin sijaitsee täällä. Tänään tarkoituksena on käydä niistä ilmeisesti suuremmassa, Guinnesin ennätyskirjassakin palkitussa Milestii Micissä.

Mileștii Mici sijaitsee vähän Chisinaun ulkopuolella. Tunneleissa kuljetaan niiden massiivisen koon vuoksi autolla. Mikin opiskelukaveri, paikallinen Dimutri, lähti meille kuskiksi. Tunneleita on maan alla n. 200 kilometriä, ja niistä 55 kilometriä on käytössä. Noin 18 euroa maksavalla kierroksella opas kertoi meille paikasta ja sen historiasta ja kiertelimme maanalaisia tunneleita, jopa n. 70 metrin syvyydessä. Kierros päättyi kolmen ruokalajin ateriaan käsittämättömän hulppeassa maanalaisessa ruokasalissa, jossa pääsimme kököttämään valtavan pöydän päähän, kuin mitkäkin kroisokset. Ja oli se viinikin hyvää.
No nyt on hääppönen eväshetki
Kierrokselta lähdimme viettämään iltaa Dimutrin luokse, jonne päätimme pitkän välimatkan vuoksi jäädä yöksi.

  • Majoitus 5: Dimutrin perheen hulppea kolmikerroksinen omakotitalo. Heillä on iso puutarha ja omaakin viinintuotantoa, tonni vuodessa. He myös kasvattavat itse kaneja ruuaksi, omistavat kanalan ja vaikka mitä.
Päivä 8
Kuulimme läheisestä Orheiul Vechi -luostarista, jossa päätimme tänään lähteä käymään. Busseja kulki sen verran harvaan, että aamulla oli ihan hyvin aikaa ennen lähtöä. Kävimme kiertelemässä museossa, jossa oli esineistöä ja juttua Moldovan historiasta. Ikävä kyllä oikein mitään ei oltu selitetty englanniksi. Oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä museossa juttua toisesta maailmansodasta Neuvostoliiton näkökulmasta.
Mămăligă med kana. Polentaa, juustoa, smetanaa ja kanaa.
Luostariin matkattiin käsittämättömän kuumassa Maxi Taxissa (minibussi). Ihmeteltiin hienoja maisemia, käytiin kukkulan päällä kirkossa ja kävelimme edestakaisin pienessä kylässä. Kallion sisään rakennettua luostaria emme löytäneet ja viimeinen bussi takaisin Chisinauhunkin tuli jo yllättävän pian. No, reissu oli hieno vaikka luostari jäikin näkemättä.
Vanha sirkus Chisinaussa
Päivä 9
Transnistria on n. 200*20km kokoinen alue Moldovan rajojen sisäpuolella. Se on vuonna 1990 itsenäistynyt Moldovasta yksipuolisesti ottaen Neuvostoliiton perustuslain käyttöönsä. Mikään valtio ei tunnusta maan itsenäisyyttä. Ilmeisesti tavoitteena on ollut myös liittyä Venäjään. Heillä on oma rahayksikkönsä ja passinsa, tosin passillakin pääsee vain Ukrainaan. Asukkaita Transnistriassa on reilut puoli miljoonaa, josta noin puolet on pääkaupungissa Tiraspolissa. Ilmeisesti mafiat pitävät aluetta hallussaan.
Pitäähän jonkun passin taistella maailman paskimman passin tittelistä Pohjois-Korean kanssa, eikö?
Matkasimme Tiraspoliin bussilla - nyt, kun meitä on kolme matkassa, olisi liftaaminen huomattavasti vaikeampaa. Rajalla käytiin hoitamassa paperihommat, jotta saisimme tulla maahan. Passeja ei kuitenkaan leimata. Tiraspoliin päästyämme joku virkapukuinen nainen tuli heti tivaamaan meiltä passeja ja lappuja, jotka saimme rajalta. Keskustelimme Google Translatorilla, ja ilmeisesti meillä olikin lupa olla maassa vain seuraavaan aamuyöhön asti.

Meillä oli Couchsurfing-paikka hoidettuna tänne ja pian hostimme ilmaantuikin paikalle: he keskustelivat asian läpi ja hostimme Vladimir ja Florya (John) lähtivät kierrättämään meitä kaupungin läpi johonkin viranomaisille, jossa meille leimattiin uudet lupalaput maassaoloon.

  • Majoitus 6: Jostain syystä tyhjäksi jäänyt yksiö keskustan laitamilla. Nukuimme lattialla patjalla, suihkusta sai vain jääkylmää vettä. Hostimme itse nukkui omassa asunnossaan jossain muualla.
Lenin
Toinen Lenin
"Jee meillä on sähköä!" -pysti

Päivä 10
Aamulla meille tuotiin aamupalaa ja lähdimme kiertelemään kaupunkia. Koko paikka tuntuu aivan kulissilta: Moldovassa kaikkialla tiet ja talot olivat rapistuneita, kadut roskaisia jne. Nyt täällä yhtäkkiä kaikki näyttää vastarakennetulta ja siistiltä, ihmiset hymyilevät ja kaikki on jotenkin ihan liian idyllisen näköistä. Outoa. Leninin patsaita, sirppiä ja vasaraa ja kaikenlaisia monumentteja löytyy pilvin pimein: kyllähän esimerkiksi sähkön kaupunkiin saamisen kunniaksi pitää rakentaa muistomerkki, tietenkin.

Transnistrian oudoista outouksista yksi outous on raha. Mutta uudet kolikot ovat muovia ja tuntuvat enemmän leikkirahalta, kuin leikkiraha. John selitti, että hiljattain perustettiin toimikunta ihan vaan keksimään jotain uutta. Monumentit on rakennettu jo kaikelle ja joku sai neronleimauksen uudesta rahasta. No, niin tekivät.

Pikkubussilla takaisin Chisinauhun ja syömään hyvin. Viimeinen ilta!
Liian siistiä, liian laitettua.
Päivä 11
Aamulla aivan liian aikainen herätys ja kotia päin. Tiiti jäi vielä lomailemaan Moldovaan, mulla jatkuu seuraavana päivänä opiskelut. Pääsenpä siis kokemaan ensimmäistä kertaa lentomatkustamisen yksin!

Mahtava reissu, liftaus ulkomailla oli huikeeta. Vaikka yhteistä kieltä oli harvan kanssa, sai kuitenkin kommunikoitua yllättävän paljon. Myös sohvasurffaus oli mahtavaa, oli hienoa päästä tutustumaan kunnolla paikallisiin. Ja tuleepahan matkustaminen halvaksi, kun ei maksa liikkumiesta eikä majoituksista. :) Lennot meillä maksoi muistaakseni n. 250 euroa ja retki Tshernobyliin n. 90 euroa. Muutoin kuluja tuli lähinnä ruokailuista. Ja no, varsinkin Moldovassa sitten tulikin syötyä hyvin.

Reittimme: punaiset pisteet ovat liftauspaikkoja, sininen viiva on reittimme. Kiovasta pohjoiseen on Tshernobyl, alhaalla viimeinen piste on Tiraspol. Liftausmatkaa kertyi n. 650 kilometriä.