15.5 - 22.5 - Titicaca-järvi, pääkaupunki La Paz ja Uyunin suolakentät Boliviassa
Bolivia on Etelä-Amerikan köyhin valtio, mikä näkyy - infrastruktuuri on heti selvästi kehittymättömämpää, kuin aikaisemmissa maissamme. Ja toki Perussakin oli vuoristossa sisällä kylmä, mutta Boliviassa kylmyys on jo omaa luokkaansa - jos ulkona on pakkasta, todennäköisesti on sisälläkin. Vielä enemmän kuin muissa Andien valtioissa, täällä ihmiset pukeutuvat alueelle tyypillisiin asuihin - erityisesti naiset. Hiukset kahdella palmikolla ja niistä roikkuu jotain pampuloita. Knallimainen hattu ja värikäs polvimittainen mekko ja sukkahousut.
Ekaks mentiin Titicaca-järven rannalle Bolivian puolelle Copacabanaan, jossa rentoiltiin ilta. Pieni paikka ja kierretty nopeasti läpi - ei ihan hirveästi tekemistä tai näkemistä, mutta järvi on hieno - ja onhan se maailman korkein järvi! Syvyyttäkin on lähes 300 metriä. Ja korkeusoireet taas kiusaavat, kun käytiin viidakossa liian alhaalla.
Seuraavana päivänä mentiin veneellä puolen tunnin päähän Isla del Solille. Alkuun oli tarkoituksena kävellä saari päästä päähän, mutta alkuperäiskansa on jostain mielensä pahoittanut niin saaren keski- ja pohjoisosiin ei nyt päässyt lainkaan joten pyörittiin vain etelässä. Hieno saari ja upeat maisemat! Saarella ei ole lainkaan moottoroituja kulkuvälineitä ja tavaraa kuljetetaan lähinnä aaseilla. Oikein tunnelmallinen paikka!
Seuraavana aamuna matka jatkuu pääkaupunkiin La Paziin. Kolmetuntisen bussimatkan alkuvaiheilla hypättiin bussista pois ja bussi vietiin järven yli pienelläkin huteran nököisellä puulossilla - matkustajat pienillä moottoriveneillä.
La Paz on noin miljoonan asukkaan hallinnollinen pääkaupunki 3600 metrin korkeudessa korkeiden vuorten ympäröimänä. Laakso on täynnä huonosti rakennettuja taloja sikin sokin korkealle rinteille ulottuen ja kaikista nopeimmin pidemmät etäisyydet taittuu hiljattain rakennetun cable car -köysiratasysteemin avulla, joka hoitaa joukkoliikenteen virkaa erittäin kätevästi. Maan köyhyys näkyy tässä kaupungissa hyvin ja monella tavalla paikka muistuttaakin Aasian kaupunkeja. Sekaista, ruuhkaista, rumaa ja kovin viihtyisää! Yllättävänkin kiva kaupunki. Ja kävely käy hyvin urheilusta korkeuden ja jyrkkien mäkien vuoksi.
Seuraavana päivänä ohjelmassa oli imartelevasti nimetty pyöräretki, ”death road” tai ”the most dangerous road in the world”. Kyseessä on vuoristotie, jolla on sattunut hurja määrä onnettomuuksia ja satoja ihmisiä on kuollut. 2006 kuitenkin avattiin rinnakkainen uusi tie ja tällä tiellä liikenne on käytännössä loppunut ja turmat vähentyneet - tosin yksi turisti kuolee edelleen vuosittain. Lähdettiin alamäkipyöräilemään 4700 metristä lumirajan yläpuolelta hyvää asfalttitietä pitkin alas ja parinkymmenen kilometrin jälkeen siirryttiin death roadille. Huonokuntoinen soratie, jonka leveys on kapeimmillaan reilut 3 metriä ja vieressä on 600 metrin pudotus - ja ympärillä upeita vehreitä vuoristomaisemia vesiputouksineen! Kokonaisuudessaan alamäkeä tuli 64 kilsaa ja laskeutumista 3600 metriä. Hieno reissu! Ja sen jälkeen päästiin vielä altaaseen rentoutumaan. :)
Pyöräilyn jälkeen jatkettiin matkaa reilun kymmenen tunnin päähän Uyuniin yöbussilla. Aamulla saavuttiin pikkupakkaseen ankeaan pikkukaupunkiin. Aivan tasaista, leveät tiet ja hyvin vähän liikennettä, paljon hiekkaa ja pölyä ja rumia taloja. Ja kylmä! Aamu kierreltiin matkatoimistoja ja lähdettiinkin sopiva retki jo alkavaksi samana päivänä. Ja bussimatkaan kypsyneenä ostettiin lentolippu eteenpäin retken jälkeen.
Autiomaaretkemme kesto oli 3 päivää ja 2 yötä, paikasta toiseen liikuttiin jeepeillä ja matkaa tuli taitettua yhteensä yli 950 kilometriä. Meillä kävi taas hyvä tuuri ja autoseurueemme oli tosi mukava! Pari brittiä ja pari saksalaista.
Ekana päivänä käytiin nopeasti pysähtymisestä paikassa, johon oli hylätty paljon vanhoja vetureita ruostumaan. Hieno paikka ja kuultiin paljon alueen historiasta ja mm. siitä, miten Bolivian rannikko aikanaan menetettiin Chilelle. Matkalla käytiin lounaalla pienessä kylässä ja kuultiin, miten suolaa käytetään alueella - toki ruuassa, mutta siitä myös rakennetaan talot. Tästä jatkettiin maailman suurimmalle suola-aavikolle Salar de Uyunille, joka olikin pääsyy tänne maan kolkkaan tuloomme. Todella uniikki paikka - silmänkantamattomiin tasaista valkoista suolaa, jota paikoitellen on reilusti yli sadan metrin kerros. Suolakenttä on kooltaan yli 10 000 neliökilometriä ja sitä ympäröi korkeat vuoret, joita ei horisontin takaa joka suuntaan edes näe. Käytiin suolakentän keskellä pienellä valtavien, yli tuhatvuotisten kaktusten peittämällä saarella ja kuultiin lisää alueesta. Ja tottakai otettiin klassisia perspektiivinvääristymiskuvia. Yö nukuttiin suolasta rakennetussa hotellissa.
Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa pidemmälle erämaahan ja vielä korkeammalle vuoristoon. Ihailtiin upeita maisemia, käytiin muutamalla laguunilla katsomassa erilaisia flamingoja, nähtiin vikunoita sekä muita aavikon eläimiä. Riippuen alueen mineraaleista vuoret ovat eri värisiä aina keltaisesta punaiseen ja tietyn leivän vuoksi yksi laguuneista on tumman punainen! Käytiin myös tuliperäisemmällä alueella katsomassa geysirejä, pulputtavia mutakuoppia ja maanraoista suihkuavaa höyryä. Yöpaikkamme vierellä mentiin pikkupakkasessa lillumaan yli 40-asteiseen kuumaan lähteeseen. Täydellistä. Autiomaan pimeydessä tähtitaivas näkyy uskomattoman hyvin, kuten myös linnunratakin. Oppaamme näytti meille muutamia tähtikuvioita.
Seuraavana aamuna käytiin vielä Chilen rajan tuntumassa vihreällä laguunilla, joka oli nyt jäässä eikä kovinkaan vihreä. Paluumatkalla pysähdyttiin muutaman kerran erämaassa katsomassa maisemia ja erilaisia kivimuodostelmia.
Hieno reissu! Uyunin kylässä etsittiin halpa yöpaikka ja syötiin hyvin. Rakennukset ovat täällä todella huonosti eristettyjä - taas sai nukkua monta vaatekertaa, pipo, hanskat ja neljä peittoa päällä. Uyunin kylässä ei oikein ole mitään tekemistä tai nähtävää ja seuraava päivä menikin lähinnä iltalentoa odotellessa kahvilassa istuen.
Ja lento olikin kokemus. Lentokenttä itsessäänkin on pienin mitä olen koskaan nähnyt, eikä heillä ole esimerkiksi läpivalaisulaitetta. Rinkkoihin kurkistettiin hieman näön vuosi ja käsimatkatavaroissakin sai tuoda vesipullot sun muut ja henkilökuntaa tuntui itseäänkin huvittavan nämä ”turvatarkastukset”. Lentokone on 19-paikkainen propelliränkylä jossa oli lisäksemme kaksi matkustajaa. Koneessa istuttiin hetken aikaa ja koitettiin lähteä liikkeelle, mutta toinen moottori ei käynnistynyt. Takaisin asemalle hetkeksi ja takaisin koneeseen - kapteeni kertoi, että ”due to cold weather the external power source didnt give us enough power to start the engine. There is nothing to worry about”. Okei. No propellit lähti pyörimään ja surautettiin vuorokauden bussimatkan päähän Santa Cruzin lämpöön reilussa tunnissa turvallisesti perille! Tulipahan tämmönenkin lentomatkustus koettua.
Viikko reissua jäljellä! Loppuaika aiotaan viettää lämpöisemmillä alueilla ja ehkä suunnata taas viidakkoon. Saa nähdä, tarkempia suunnitelmia meillä ei vielä ole. :)
